08/03/2019

Näin minusta tuli kuvajournalisti

Olin se pieni tyttö, joka kirjoitti ystäväkirjoihin vasemmalla kädellä, että isona minusta tulee taiteilija. Ala-asteella rakastin piirtämistä. Valkoisiin papereihin ilmestyi yleensä kissoja ja koiria. Myöhemmin yläasteella etenkin jälkimmäisiä ilmestyi niin paljon, että opettajani kysyi, voisinko välillä piirtää muutakin. Katselin paljon kuvia. Olin kiinnostunut kaikesta visuaalisesta. IRC-galleriaan kirjauduin ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana. Viimeistään tuolloin ymmärsin, että tarvitsen kameran. Jouluna 2001 sain käsiini Canonin IXUS-pokkarin, jonka avulla sain toteuttaa ideoitani. Galleria oli loistava julkaisualusta sekä kuville että sanoille. Joku silloisista teini-ihastuksistani poltti CD:lle Photoshopin piraattiversion. Siitä alkoi opettelu, joka ei ole vieläkään päättynyt.

Lukiossa unelmoin pääsystä taideteolliseen korkeakouluun. Tuskailin opinto-ohjaajalle, sillä halusin valokuvaajaksi, pieneläinhoitajaksi ja kuvataiteilijaksi. Hän onneksi vastasi, että: "Jenna, voit olla ne kaikki." Tiesin kyllä, mistä pidän. En vain ollut varma, mihin suuntaan lähteä. Kun lukiomme pääsi mukaan Helsingin Sanomien Päivä lehtimiehenä -projektiin, ilmoittauduin mukaan heti. Halusin ryhmän valokuvaajaksi, ja jääräpäisyyteni johdosta sain paikan. Toimituksessa eteeni avautui maailma, johon rakastuin. Vaikka en ymmärtänyt lehtikuvauksesta juuri mitään, sain kuvistani positiivista palautetta.

Ylioppilaspäivänä käteeni ojennettiin ruusu ja kuvaamataidon stipendi. Se kannusti kurottamaan kohti unelmaa.

Välivuodet kassan takana

Lukion jälkeen kulutin välivuosia Stockmannilla, Herkun kassaneitinä. Minulla oli parikymppisenä vakituinen työpaikka ja sellaiset työkaverit, että viihdyin pestissä yli kolme vuotta. Tai viihdyin ja viihdyin, yleensä kirjoitin runoja ja laskin minuutteja ruokataukoon. Vuoden 2009 keväällä olin kuitenkin siinä pisteessä, että halusin pois ja äkkiä.

Olin opiskellut HEO:ssa kuvajournalismia kahdeksan kuukauden ajan, enkä halunnut kuopata unelmaa valokuvaajan urasta. Hain harjoittelupaikkaa Aamulehdestä. Kaikki opiskelutoverini opettaja mukaan lukien olivat varmoja, että en voi päästä olemattomilla taidoillani Suomen suurimpaan maakuntalehteen töihin. Toisin kävi. Soitin silloiselle kuvapäällikölle varmaan 2034304 puhelua, mutta se kannatti. Sain paikan. Harjoittelun piti kestää vain kuukauden, mutta olin päättänyt jäädä koko kesäksi. En saanut tuolta ajalta kuin työmarkkinatukea, mutta olin nuori, innokas ja aivan liian ihastunut Tampereella asuvaan jannuun. Aamulehdessä opin ajamaan autoa ja ottamaan jonkinlaisia lehtikuvia. Muistan elokuun lopussa itkeneeni hississä, kun laskeuduin toimituksesta viimeisen kerran eteisaulaan. Olin löytänyt jotakin, mistä halusin pitää kiinni. Jäin Tampereella asumaan.

Ovet auki yliopistoon

Keväällä 2010 hain opiskelupaikkaa Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta. Pänttäsin puoli vuotta taukoamatta. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin paljon vaivaa kuin silloin, kun luin pääsykokeisiin. Kävin valmennuskurssilla ja alleviivasin pääsykoekirjat eri värisillä tusseilla. Tein käsitekarttoja, joita liimailin pitkin asuntoni seiniä. Toimittaja Allan Liuhalan elämäkerrasta tuli tienviittani. Minulla on edelleen tallessa vihko, johon kirjoitin perustelut, miksi halusin opiskelemaan tiedotusoppia. Kirjoitin omaavani toimittajalle sopivan luonteen. Olin kiinnostunut vähän kaikesta ja halusin tavata mielenkiintoisia ihmisiä.

Olin vaatekaupassa pyörimässä, kun ystäväni soitti. Nimeni oli hyväksyttyjen listalla. Yhtäkkiä minä, Vuosaaresta ponnistava nobody, olin sisällä yliopistossa. Olin kuvitellut, että listalle on mahdotonta päästä niin tavallisella nimellä kuin Jenna Karoliina Lehtonen. Kuvajournalismin linjalle haki tuolloin 236 henkilöä, joista vain kuusi hyväksyttiin. Lyhyellä matematiikallakin ymmärsin, että olin saavuttanut jotakin. Se oli sen astisen elämäni onnellisin päivä. Kipusin sieltä, mistä aita on korkein.

Parasta yliopisto-opinnoissa oli vapaat sivuainevalinnat. Kursseja sai poimia kalenteriinsa ilman mitään rajoituksia. Ainakin melkein. Pidän edelleen uskomattomana sitä, että kuvajournalisteilta evättiin pääsy televisiotyön kurssille, jonne otettiin ainoastaan toimittajia. Opiskelijat lokeroitiin tuolloin niin vahvasti joko kuvaajiksi tai toimittajiksi, että siinä välissä vaikutti olevan kuilu ilman riippusiltaa. Onneksi pääsin toteuttamaan itseäni kaikissa kesätyöpaikoissa, joissa sain kuvata ja kirjoittaa sieluni kyllyydestä. Sitä ennen piti kuitenkin myydä Dressmannilla farkkuja miehille, joiden vyötärönympärys oli suurempi kuin mittanauha ja pudota hevosen selästä sairaalaan.

Kesällä 2012 olin Savon Sanomissa ja kesällä 2013 Koillissanomissa. Teki hyvää nähdä, miten ihmiset elävät kehäkolmosen ulkopuolella. Opin ihan valtavasti. Opiskeluiden loppumetreillä halusin kuitenkin takaisin Stadiin. Pääsin Ilta-Sanomiin töihin sekä kesällä 2014 että 2015. Joidenkin keikkojen kohdalla hypin onnesta. Pääsin kuvaamaan Baywatch-tähteä ja liki kaikkia kotimaisia eturivin artisteja. Niistä kohtaamisista olen ikuisesti kiitollinen. Yliopistosta valmistuin tavoiteajassa. Odotin viisi vuotta opiskelukiireitä, joista varoitettiin jo alkumetreillä. Kiireet eivät koskaan alkaneet kohdallani. Graduni tein manserockista. Ihan piruuttani.

Jenna 2.0

Kesän 2015 päätteeksi olin pitkään kujalla. Töitä ei löytynyt oikein mistään. Suomi oli laman pohjamudissa, eikä media-alalla ollut paikkoja juuri lainkaan. Lopulta onnistuin saamaan tuotekuvaajan pestin startup-firmasta. Jaksoin kuvata Barbeja Prisman takahuoneessa kaksi viikkoa. Sen jälkeen ilmoitin, että en ole enää käytettävissä. Sitten pääsin harjoittelijaksi viestintätoimistoon, tosin ei siinäkään mitään järkeä ollut. Kuvasin videoita ilmaiseksi. Yrittäjien odotukset olivat korkealla, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt, että yksi nainen ei voi olla televisiotuotantoyhtiö. Kokeilu päättyi lyhyeen, mutta pystytin toiminimen ja hakeuduin yrittäjäkurssille.

Olin tuolloin vähän pallo hukassa ja epävarma siitä, osaanko mitään. Koin epäonnistuneeni kaikessa. Kaikki muut olivat saaneet vakituisen työpaikan heti opiskelujen päätteeksi. Kaikilla muilla oli säännölliset palkkatulot ja edessä loistava tulevaisuus. Minä asuin yksin Töölössä ja ulkoilutin koiranpentua kaatosateessa. Käytin aikani miettimällä, mitä muut minusta ajattelevat. Jossain vaiheessa päätin, että nyt saa riittää. Heitin häpeän romukoppaan ja tein videohakemuksen, joka vakuutti Iltalehden. Siellä vierähti vajaa vuosi.

Keväällä 2017 jatkoin siitä, mihin toiminimeni kanssa jäin. Tuo tie on ollut täynnä risuja, kiviä ja sammaloituneita oksia, mutta jostain syystä olen jatkanut eteenpäin. Yhtä virastomaailmaan tehtyä syrjähyppyä lukuun ottamatta olen pysynyt polulla ja saanut kullanarvoisia toimeksiantajia. Valmiiksi ei tällä alalla eikä yrittäjänä tule koskaan. Epävarmuus on muusani. Teen edelleen virheitä enkä ole täydellinen, mutta joka aamu herään iloisena, sillä tiedän, että kaikki on mahdollista. Kaikki se, mistä haaveilin 23-vuotiaana yliopisto-opiskelijana, on edelleen saavutettavissani. Media-ala on laaja kenttä, jonka sisällä voi tehdä juuri niitä asioita, joita rakastan yhtä paljon kuin lapsena.

Pienen tytön uteliaisuutta en aio kadottaa koskaan. Ihmiset tarinoineen kiinnostavat edelleen.

Uskon, että Suomesta löytyy ihmisiä, jotka arvostavat osaamista, joka ei mahdu muotteihin. Ehkä polkumme kohtaavat, kun sitä vähiten odotamme.

Jaa, jos kolahti:
Haluatko uusimmat blogipostaukset suoraan sähköpostiin? Liity tilaajien joukkoon!
Loading
Kennelliitto palkitsi kasvattajan, joka tuottaa maailmaan sairaina syntyviä koiranpentuja

Mopsikasvattaja Nina Suorsa palkittiin tammikuussa Kennelliiton Vuolasvirta-palkinnolla, joka on kuin tuulahdus menneisyydestä. Tiedätkö, miltä mopsista tuntuu vetää henkeä ennen sierainten avarrusleikkausta? Toisin kuin normaalikuonoiset koirat, monet brakykefaaliset eli lyhytkuonoiset koirat eivät yritä päästä leikkauksen jälkeen hengitysputkesta eroon. Päinvastoin, ne viihtyvät putki suussa. Silloin nämä koirat saavat elämänsä ensimmäistä kertaa kunnolla happea. Jos haluat demonstroida mopsin […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää
Koirista Itä-Helsinkiin – Tällainen oli yrittäjän vuoteni 2023

Palttiarallaa vuosi sitten julkaisin Koira haudattuna -projektistani maistiaiskuvia, joiden myötä käynnistyi loputtomalta tuntuva lumipalloefekti. Pallo vyöryy edelleen hitaasti eteenpäin ja kasvaa kerros kerrokselta suuremmaksi. Se tarkoittaa muutosta. Jos kuluneelle vuodelle pitäisi antaa nimi, se olisi Hundkarusellen. Vaikka kuluneet 356 päivää ovat sisältäneet lukuisia epämukavia hetkiä, en vaihtaisi tätä vyyhtiä pois. En jättäisi kuvaamatta niitä kuvia, […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää
Koira haudattuna -podcast etsii mainostajia kolmannelle kaudelle, haluatko mukaan?

Wuh, huh! Etsin mainostajia Suomen kuunnelluimmalle koirapodcastille. Haluatko lisätä yrityksesi tunnettuutta koiraihmisten keskuudessa tai kertoa uudesta tuotteesta podcastin kuuntelijoille? Lue lisää, mistä oikein on kyse. Koira haudattuna on koiramaailman epäkohtiin keskittyvä podcast, jonka toimittamisen aloitin tämän vuoden tammikuussa. Podcast syntyi eräänlaisena sivutuotteena samaa nimeä kantavalle apurahaprojektille, jonka lopputulos julkaistiin kesällä osoitteessa www.koirahaudattuna.fi Ensimmäiset Koira haudattuna […]

Jaa, jos kolahti:
Lue lisää

Ota yhteyttä